Kuluneella viikolla eri puolilla Yhdysvaltoja tapahtui monenlaista, jotka tuntuivat tiivistävän nykyhetken ristiriitaisuuden. Samaan aikaan kun fyysisessä todellisuudessa koettiin tulipaloja, teollisuusprosessien tarkkuutta ja matkojen viivästyksiä, uutisvirta vyörytti eteemme yhä kaoottisempia otsikoita.
Los Angelesin mielenosoitukset levisivät uusiin kaupunkeihin. Kaikki CDC:n rokotepaneelin asiantuntijat erotettiin. Sisäisen turvallisuuden ministeriön meemit nousivat otsikoihin. Applen WWDC-tilaisuus ja Zuckerbergiin liittyvät tekoälyhankkeet herättivät huomiota. Yhdysvaltojen ja Kiinan kauppasopimus valmistui ja Kiinalle asetetut uudet tullit ovat erittäin rankat. United Natural Foods joutui kyberhyökkäyksen kohteeksi, mikä selittää mahdolliset tyhjät hyllyt Whole Foods -myymälöissä. Elon Musk ja Donald Trump ovat jälleen julkisesti sovussa. Samalla esitetään suunnitelmia siitä, että ihmisiä voitaisiin jälleen lähettää Guantanamoon.
Inflaatioluvut tulivat ulos odotettua matalampina, mikä viittaa siihen, että talouden peruskunto saattaa olla heikompi kuin aiemmin ajateltiin.
Tuntuu siltä, että olemme hetkessä, jossa kaikki taustalla kyteneet jännitteet alkavat purkautua samanaikaisesti. Maailman rakenteet eivät ole vielä romahtaneet, mutta kertomukset, joihin järjestelmä nojaa, näyttävät rakoilevan.
Yhä useammin jäämme puristuksiin kahden todellisuuden väliin: toisaalta meille luvatun teknologisen tulevaisuuden ja toisaalta nykyhetken raa’an todellisuuden. Sovelluksilla voi tilata itsestään ajavia autoja muutamassa minuutissa, samalla kun maahanmuuttoviranomaisten ratsiat lisääntyvät. Tekoälyn puolestapuhujat maalailevat visioita, joissa robotit tekevät kaiken työn ja ihmiset saavat levätä, kun samaan aikaan kansalliskaartin sotilaat nukkuvat ilman vettä betonilattioilla ja buuaavat kuvernöörejään.
Jos haluaa tiivistää nämä ristiriidat yhteen kuvaan mikä sopii visuaalisessa kulttuurissamme niin Los Angelesissa poltetut Waymot ovat vaikuttava symboli. Käyttäjät hyödynsivät Waymon huippuunsa hiottua käyttöliittymää kutsuakseen autonomisen taxin paikalle ja sitten sytyttivät sen tuleen.
Tämä tuntuu ehkä liiankin ilmeiseltä, mutta on jotain puhuttelevaa siinä, että käytämme tulevaisuuden lupauksen infrastruktuuria hylätäksemme itse tuon lupauksen ja samalla kieltäydymme enää teeskentelemästä, että ruuduilta saapuva narratiivi tulevasta liittyisi mitenkään siihen todellisuuteen, jossa ihmiset oikeasti elävät.
Kuvassa palavasta Waymosta tiivistyy pienoismalli romahduksesta ja sitä käytetään perusteluna lähettää Los Angelesiin enemmän joukkoja kuin Syyriaan tai Afganistaniin. Ristiriita muuttuu sisällöksi, sisältö oikeutukseksi uusille ristiriidoille. Vieritämme ruudulla palavan auton ohi ja näemme kiistelyn siitä, oliko teko oikeutettu. Sen jälkeen selaamme meemejä näistä kiistoista ja sitten vielä vastameemejä. Kehä ruokkii itseään.
Ja jollain tapaa olemme oppineet elämään kaiken tämän keskellä hämmästyttävän sopeutuvasti. Liikumme todellisuuksien välillä pysähtymättä huomaamaan, miten ristiriitaisia ne ovat keskenään. On aina ollut vaikeaa tehdä oikeita asioita, esimerkiksi hitsata metallia tarkasti ilman että polttaa siitä läpi, tai pitää ihmiset turvassa todellisessa kriisissä. Se vaatii taitoa, kärsivällisyyttä ja vastuuta.
Nyt kaiken tämän päälle on kerrostunut loputon innovaatioteatteri, vallankumouksellisia käyttöliittymiä jotka eivät ratkaise mitään todellista ongelmaa, nestemäisiä näyttöjä joilla ei ole mitään merkitystä, lupauksia yltäkylläisyydestä joka perustuu täysin niiden ihmisten näkymättömäksi tekemiseen jotka mahdollistavat sen.
Ristiriita ei ole uusi. Uutta on se, kuinka vaivattomasti selaamme nykyään todellisen työn ja sen näytelmän välillä, tarkkaavaisen hitsaajan keskittymisestä algoritmien vaatimaan jatkuvaan huomion sirpaloitumiseen.
Lempeä Singulariteetti
Tiistaina OpenAI:n toimitusjohtaja Sam Altman julkaisi esseen nimeltä The Gentle Singularity – varsin latautunut sanayhdistelmä. Hän aloittaa kirjoituksen toteamalla:
“We are past the event horizon; the takeoff has started.”
Altman maalaa tulevaisuuden, jossa älykkyys on “liian halpaa mitattavaksi,” tekoäly mahdollistaa tieteelliset läpimurrot ja ihmiset voivat uida järvissä, kun vaurauserot katoavat. Hän kirjoittaa:
“In the most important ways, the 2030s may not be wildly different. People will still love their families, express their creativity, play games, and swim in lakes.”
“But in still-very-important-ways, the 2030s are likely going to be wildly different from any time that has come before. We do not know how far beyond human-level intelligence we can go, but we are about to find out.”
Tällaisia visioita lukiessa – ja vakavasti ottaen, sillä Altman on selvästi kehityksen ytimessä – herää kysymys: minkälaiseen todellisuuteen tämä tulevaisuus oikeastaan on laskeutumassa?
Altman väittää, että maailma rikastuu niin nopeasti, että voimme pian harkita täysin uudenlaisia poliittisia ratkaisuja. Tämä kuulostaa kuitenkin siltä, että ihmisten käyttäytymismekanismit on sivuutettu kokonaan.
Vain muutama päivä ennen Altmanin julkaisua Cato-instituutti julkaisi analyysin nykyhallinnon karkotussuunnitelmista. Arvio: lähes biljoonan dollarin kustannukset. Suunnitelman mukaan pelkkään maahanmuuttovalvontaan ohjattaisiin 168 miljardia dollaria, nelinkertaistaen ICE-viraston budjetin vuoteen 2028 mennessä ja mahdollistaen yli 200 000 ihmisen yhtäaikaisen säilöönoton.
Samaan aikaan, kun Altmanin kuvailemien AI-järjestelmien on tarkoitus tuoda lempeää yltäkylläisyyttä, niitä käytetään levittämään disinformaatiota juuri niistä mielenosoituksista, jotka liittyvät näihin karkotuksiin. WIRED-lehden mukaan ihmiset turvautuvat ChatGPT:hen ja Grokiin tarkistaakseen LA:n protesteihin liittyviä tietoja ja saavat täysin vääriä vastauksia. Grok väitti, että valokuvat kansalliskaartin joukoista olisivat Afganistanista vuodelta 2021, vaikka ne olivat otettu Los Angelesissa viime viikolla. ChatGPT puolestaan tunnisti nykyiset protestikuvat virheellisesti Bidenin Afganistanista vetäytymisen aikaisiksi.
Tässä on ilmiselvä ristiriita. Altman lupaa älykkyyden yltäkylläisyyttä samaan aikaan kun totuus käy yhä harvinaisemmaksi. Hän lupaa lempeyttä, vaikka todellisuus ympärillä muuttuu väkivaltaisemmaksi. Ja tietenkin näin tapahtuu, se on hänen työnsä, se on hänen kannustinjärjestelmänsä, ja AI-raha toimii maailmassa, joka ei perustu todellisuuteen.
Altman toteaa esseessään, että tekoälyn ensisijainen tavoite on saada se ihmisten kanssa linjaan ja nostaa esimerkiksi sosiaalisen median feedit, jotka ovat hänen mukaansa esimerkki väärin linjatusta tekoälystä. Se on totta. Älykkyyden yltäkylläisyyttä käytetään totuuden niukkuuden rakentamiseen. Samat järjestelmät, joiden pitäisi ratkaista ihmiskunnan ongelmat, sumuttavat tällä hetkellä sen todelliset inhimilliset kustannukset.
Altmanin lempeä singulariteetti nojaa siihen, että nykyinen väkivaltainen todellisuus jätetään huomiotta. Ne AI-järjestelmät, joita hän rakentaa, vaativat valtavia datakeskuksia, massiivista energiankulutusta ja ihmistyötä kouluttamiseen, ylläpitoon ja valvontaan. Mutta hänen näkemyksessään tämä kaikki kitka, kustannus ja työvoima katoaa aivan kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan.
Joan Didion kirjoitti White Albumin alussa: “We tell ourselves stories in order to live.” Altmanin singulariteetti on yksi näistä tarinoista, narratiivi, joka auttaa hahmottamaan teknologista murrosta lupaamalla, että kaikki järjestyy lopulta.
Mutta mitä tapahtuu, kun tarina hajoaa? Kun istuu lentoasemalla, katselee polttoainetta valuvan siivestä ja selaa samalla uutisia tekoälyarmeijoista ja karkotusiskuista, silloin kuilu luvattujen visioiden ja eletyn todellisuuden välillä käy mahdottomaksi ohittaa.
Zadie Smith varoitti jo yli vuosikymmen sitten Generation Why? -esseessään, että digitaalinen elämä typistää minuutta ja kutistaa inhimillisen ilmaisun skaalaa vastaamaan alustan logiikkaa. Olemme nyt litistyneitä. Huomiomme on pirstottu ja ristiriidat kaupallistettu. Ne tarinat, joita meille kerrotaan, eivät sovi yhteen elämämme kanssa.
“From a relativistic perspective,” Altman kirjoittaa, “the singularity happens bit by bit, and the merge happens slowly”. Mutta karkotukset tapahtuvat nopeasti. Disinformaatio leviää nyt. Ristiriidat eivät ole lempeitä.
Loputtoman Skrollaamisen Illuusio
Entä mitä tapahtuu, kun ristiriidan ohi ei voi enää skrollata? Kun luvattu tulevaisuus ja väkivaltainen nykyhetki käyvät niin yhteensovittamattomiksi, että ne eivät mahdu samaan todellisuuteen?
Toistettakoon: Sam Altman sanoi, että "social media feeds are an example of misaligned AI.” Ja hän on täysin oikeassa. The New York Times julkaisi profiilin Dominick McGeestä, yhdestä oikeiston vaikutusvaltaisimmista vaikuttajista X:ssä, joka on täydellinen esimerkki väärin kohdistetusta tekoälystä käytännössä. McGeellä on yli miljoona seuraajaa ja hän on yksi alustan vaikutusvaltaisimmista hahmoista. Hän ansaitsee noin 55 000 dollaria vuodessa julkaisemalla yksitoista tuntia päivässä sisältöä, jonka tarkoitus on levittää suuttumusta ja disinformaatiota.
Tässä on tekoälyn epäkohdistus. McGee toimii täysin rationaalisesti, mutta järjestelmä, johon hän reagoi, on irrationaalinen. Algoritmi palkitsee närkästyksen, joten hän tuottaa närkästystä. Se on taloudellisesti täysin looginen valinta.
Eräs professori, Dr. Chhacchhi, sanoi, että rationaalisuuden vastakohta ei ole irrationaalisuus vaan normaalius. Ja tältä normaalius nyt näyttää: eristyneet sisällöntuottajat optimoivat numeroita, joita eivät ymmärrä, ja tuottavat sisältöä, jonka tarkoitus on tehdä kaikista entistä hämmentyneempiä ja vihaisempia.
Ursula K. Le Guin kirjoitti Omelasin kaupungista, kauniista ja vauraasta yhteisöstä, jonka runsaus rakentuu siihen, että yksi lapsi kärsii yksin kellarissa. Kaupungin asukkaat tietävät lapsesta ja hyväksyvät tämän hinnaksi täydellisestä yhteiskunnastaan. He ymmärtävät, että heidän onnellisuutensa nojaa lapsen kurjuuteen, ja elävät sen kanssa. Hän kirjoittaa:
"They all know it is there, all the people of Omelas. Some of them have come to see it, others are content merely to know it is there. They all know that it has to be there. Some of them understand why, and some do not, but they all understand that their happiness, the beauty of their city, the tenderness of their friendships, the health of their children, the wisdom of their scholars, the skill of their makers, even the abundance of their harvest and the kindly weathers of their skies, depend wholly on this child's abominable misery."
Mutta kaikki eivät kykene hyväksymään tätä. Jotkut lähtevät pois Omelasista. He eivät tiedä mihin ovat menossa. Mutta he lähtevät. Monet jäävät, perustellen toisten kärsimyksen osaksi omaa elämäntapaansa.
Tämä liittyy siihen, mitä Marx kutsui tavarafetisismiksi. Näemme viimeistellyn käyttöliittymän, itseajavan auton, tekoälyn, mutta emme näe niitä sosiaalisia suhteita, jotka tekevät ne mahdollisiksi. Datakeskukset, energia, ihmistyö katoavat kitkattoman käyttökokemuksen taakse.
Kun koneiden on määrä korvata ihmiset, tai kun pitäisi tunnistaa ne näkymättömät ihmiset, jotka pitävät järjestelmän toiminnassa, emme tee niin. Koska olemme opetelleet olemaan näkemättä sitä, miltä se todella näyttää. Emme näe sitä, mitä emme halua nähdä.
Brian Merchant kirjoittaa teoksessaan Blood in the Machine, että alkuperäiset luddiitit eivät olleet teknologian vastaisia alkuihmisiä, vaan taitavia tekstiilityöntekijöitä, jotka ymmärsivät tarkalleen, mitä uudet koneet merkitsivät. Kyse ei ollut vain automaation lisäämisestä vaan siitä, että heidän taitonsa ja yhteisönsä tuhottiin pääoman kasvattamisen nimissä. He pelkäsivät tietynlaista edistystä, joka tuhoaa taidon, yhteisön ja äänen tehokkuuden varjolla.
Studs Terkel omisti uransa aikansa suurten muutosten dokumentoimiseen teoksessaan Working. Hän kuvasi, mitä tapahtuu ihmisille, joiden työ mahdollistaa kaiken muun. Hän kirjoitti:
"This book, being about work, is, by its very nature, about violence – to the spirit as well as to the body. It is about ulcers as well as accidents, about shouting matches as well as fistfights, about nervous breakdowns as well as kicking the dog around. It is, above all (or beneath all), about daily humiliations. To survive the day is triumph enough for the walking wounded among the great many of us."
Terkel haastatteli satoja ihmisiä, joiden työ pyyhkiytyy näkymättömiin tarinoissamme edistyksestä: terästyöntekijöitä, tarjoilijoita, siivoojia, maanviljelijöitä, palomiehiä. Yksi heistä oli Roberto Acuna, maataloustyöntekijä ja aktivisti, joka sanoi:
"When people have melons or cucumber or carrots or lettuce, they don’t know how they got on their table and the consequences to the people who picked it. If I had enough money, I would take busloads of people out to the fields and into the labor camps. Then they’d know how that fine salad got on their table."
Ihmisten tekemän työn muuttaminen pelkäksi panokseksi on väkivaltaa. Se, että emme tunnista heidän ihmisyyttään, on väkivaltaa. On väkivaltaa sulkea silmät lapselta, joka kärsii kellarissa, ja väittää sitä edistykseksi.
Steve Bannon kuvasi Trumpin strategian sanoin "flooding the zone", jossa ihmisiä pommitetaan niin monella ärsykkeellä, etteivät he ehdi keskittyä mihinkään riittävän kauan ymmärtääkseen sitä. Samalla tavalla sosiaalisen median algoritmit toimivat: tulvitaan näkyviin kaikkea samaan aikaan, jotta käyttäjä jatkaa selaamista eikä pysähdy ajattelemaan.
Dominick McGee on yhtä aikaa sekä se kellarissa oleva lapsi että kaupunkilainen, joka on hyväksynyt tilanteen. Hän ansaitsee rahaa myrkyttämällä julkista keskustelua, samalla kun alusta tekee miljardeja hänen luomastaan närkästyksestä.
Käynnissä olevat maahanmuuttoratsiat noudattavat samaa logiikkaa. WSJ raportoi, että Stephen Miller painostaa ICE-viranomaisia kiintiöihin, määrää ratsioita Home Depoteihin ja 7-Eleveneihin, tavoitteena on mahdollisimman näyttävä visuaalinen vaikutelma. Kansalliskaarti lähetetään kaduille, merijalkaväki tuodaan esiin, ja luodaan kuvamateriaalia, joka täyttää syötteemme ja pitää meidät koukussa oikeutuksen ja närkästyksen välillä. Sotilaita on enemmän kuin mielenosoittajia, ja se maksaa 134 miljoonaa dollaria. Näyttävyys on politiikkaa.
Järjestelmä palkitsee järjestyksen esittämisen enemmän kuin sen toteuttamisen.
Jos haluttaisiin aidosti ratkaista maahanmuuttoon liittyviä kysymyksiä, luettaisiin raportteja, kuten EIG:n Exceptional by Design, joka tarjoaa ratkaisuja osaavan ja laillisen maahanmuuton kehittämiseen. Tarjottaisiin reilu oikeusprosessi, karkotettaisiin väkivaltaiset henkilöt, autettaisiin veroa maksavia ja kansalaisuutta vuosia tavoitelleita ihmisiä, jotka ovat olleet mukana yhteiskunnassa ja työelämässä (vuonna 2022 heidän verokertymänsä oli lähes 100 miljardia dollaria).
Elämme järjestelmässä, joka on suunniteltu sokeuttamaan, hämäämään ja sumuttamaan. Se on ääretön vieritys. Mikään ei ole liian kiireellistä ja kaikki on yhtä aikaa kiireellistä. Mikään ei pysähdy. Hitsaus on tämän täydellinen vastakohta. Se vaatii, että koko huomio kohdistetaan yhteen pisteeseen, siihen pieneen valokaareen metallin ja käden välillä.
Polkupyörätehdas edusti toisenlaista mallia. Yksilöllinen taito liittyi kollektiiviseen tietoon. Maalari tiesi, mikä pinnoite kestää, asentaja tunsi, milloin vaihde oli kohdallaan. Jokaisen työ näkyi, oli arvostettua ja linkittyi muiden työhön.
On merkityksellistä, voiko työssä nähdä yhteyden muiden tekemisiin vai onko järjestelmä rakennettu juuri näiden yhteyksien piilottamiseen.
Useimmat dystopiat keskittyvät autoritaariseen kontrolliin, kuten isoveljen valvontaan ja sensuuriin. Tätä koemme nyt yhä enemmän. Mutta voisi väittää, että järjestelmät, jotka tekevät voittonsa hukuttamalla meidät ylitsevuotavaan informaatioon ja hämmennykseen, ovat vielä pelottavampia. Panoptikon voi olla vähemmän uhkaava kuin kolikkopeli.
On lohdullista, että Altman sanoo sosiaalisen median syötteiden olevan väärin linjattuja. Ehkä se on merkki liikkeestä oikeaan suuntaan. Ehkä loputon vieritys ei ole väistämätöntä teknologista kehitystä, vaan tietoinen valinta siitä, miten ihmisten huomio organisoidaan. Ja sitten on tämä:
Tekoälykin alkaa vastustaa järjestelmää, jonka varaan se rakennettiin. Scrollaus kääntyy itseään vastaan.
